Kernas Pellonpekko

Pentukuume on niitä ihan pahimmankaltaisia kuumeita. Siitä voi parantua (henkilökohtaisesti mulle riittää se, että hakeudun jonnekin katsomaan terrierin pentuja - ei muuten tee enää koiraa mieli), mutta haluaako siitä parantua? Se onkin toinen juttu.

Mulla ei aikuisiällä ole ollut omaa koiraa. Välillä elämä on ollut niin hektistä, ettei oo ollut ees aikaa ajatella koiria, ja välillä niitä on ajatellut ja katsellut paljonkin, mutta sellaista kunnon kolahdusta ei ole sattunut kohdalle. Ja minähän siis yleensä tarviin sen kolahduksen tehdäkseni elämässä ylipäätään mitään.

Koko mun lapsuusikäni meillä oli bordercollie (se siis eli 15-vuotiaaksi, joten käytännössä olen valtaosan elämästäni viettänyt kyseisen koiran kanssa). Mä en tuolloin ikinä ajatellut kyseistä rotua hankkivani. Se oli niin äitin koira ja mä olin vähän kateellinen. Tai aika paljonkin. Mä rakastuin muihin rotuihin, itsenäisiin, sellaisiin jotka ei seurannu sua (tai siis sun mutsias) vessasta lähtien joka paikkaan ja riutuneet ikävään kun oma ihminen hävis kuvioista. Siitä on nyt 10 vuotta kun äiti muutti kaupunkiin, ilman koiraa, ja noin 9,5 vuotta kun meidän koira kuoli.

Muutamien sattumusten kautta mä huomasin jossain vaiheessa kaipaavani "sitä jotain". Toisia aivoja, toista sydäntä, ehdotonta uskollisuutta. Kai mä tiesin, että olin nähnyt jotain sen kaltaista ennenkin ja vähän vaivihkaa löysin itseni silloin tällöin selaamasta paimenkoirien pentuilmoituksia. Yhtenä päivänä se sitten kolahti silleen halolla ohtaan tyyppisesti - mä olin löytäny Pekon.

rotu, sukupuoli bordercollie, uros satunnainen ikääntyminen
-
rekisteri no. VTR-20872


syntymäaika (kasv.) 06.10.2019 FI (kasv. Kernas)
omistaja Serena


väri, korkeus ruskea-valkoinen, 52cm
terveys

Mä en suoranaisesti koskaan halunnut koirastani mielikuvaa eräästä suulaasta, huonoa vitsiä vääntävästä aikamiespojasta. Yritin pitkään ja hartaasti keksiä ihan mitä tahansa muuta kutsumanimeä kuin Pekko. Mä oon aina pienesti pelännyt sitä tilannetta, että jos ja kun hankin jonkin lemmikin, niin mitä jos mikään nimi ei tunnu istuvan sille? Pekon kanssa kävi vähän niin. Mä en kutsunut sitä oikein miksikään; muille ihmisille se oli 'pentu' ja koirapojalle itselleen mä käytin vain muita käskyjä. Eihän koira sitä ymmärrä - pennusta nähden sen nimi olisi voinut olla vaikka 'tänne' tai 'istu'. Tapahtuipa kuitenkin eräänä päivänä niin, että tullessani kauppareissulta kotiin löytyi eräs nimeämätön koiranpenikka itseteosta meikäläisen laajahkon kirjakokoelman kimpusta. Siinä tilanteessa ensimmäinen ja ainoa suusta ulos eksynyt asia oli tunteikas "Pekko perkele!" ja niinhän siinä kävi, että sittemmin pentua sanottiin Pekoksi. Eikä se muuten pian enää herättänyt mitään ysäri- tai muitakaan viboja, vaan ihan perus pekkomaisia fiiliksiä.

Hiidenhorna
BH vKTV-H vFIN TVA
evm
EVM
evm
EVM
Syri
BH vPVA vFIN TVA
evm
EVM
evm
EVM

virtuaalikoira // a sim-game dog
kuvat © pixabay - muu sisältö © VRL-09334